pakkohoito.livejournal.com

"no T

Miksen mä saa tehdä mitään?
psyykenlääkkeet loppuu kohta
Miksen mä saa tehdä mitään?
Miksen mä saa tehdä mitään?"

Minun piti tänään lähteä ja miettiä mitä seuraavaksi, mutta kahlatessani lehtikasoissa ja kultaisia neulasia lahkeisiin tarkertuneina tunsin oloni typeräksi ja sanoin itselleni "ei tämä näin mene."
Tunnen myyneni itseni, halpa olo, naiivi ja kaikkea muuta kuin huoleton. Äiti osti minulle uudet kengät mutta en avannut suutani.
Uudet kengät eivät hierrä ja se huolestuttaa pikkuisen, tämäkään ei mene niinkuin pitäisi, miksi kaikki on niin hankalaa ja äidinkielenkoekin taisi mennä penkin alle. Siltä se ei tosin tunnu mutta tämä on tämmöinen itseään huijaava tunne. Tunnen sen.
Mutta välillä joku raskaan pääkoppani sisältä iskee minut ekstaasin muistuttamalla että huomenna töhrimättömään postilaatikkoon saapuu postinkantajan vanhoissa näpeissä Patti Smithin Horses ja Bright Eyesin live-levy.

Luin Arto Mellerin Meno-Paluun.
Tähän pitäisi sanoa jotain dramaattista ja makeilevaa.
Pääni oli ihan tyhjä luettuani sen.
!

Taisin nähdä unta Niinasta, tai ainakin keltaisesta. Paljon keltaista, keltaista kaikkialla.
Aina joskus luulen näkeväni tutut ruskeat hiukset tai pyöreät silmälasit bussissa, mutta hetki menee ohi ja muistan että Niina saikin lasit pois.
Piilosta yläkerrassa mutta jämähdimmekin tuijottamaan Kaksinaamaa ja Batmania.
Meillä oli se lauttaviritelmä puronpahasella, jonne raahattiin kuolleita polkupyöriä ja stereoiden palasia joita löysimme metsästä.
Istuttiin roskisten päällä ja piirrettiin avainten kärjillä toistemme selkään.
Ja yökylässä pelattiin Notre Damen Kellosoittaja -peliä ja kehiteltiin siitä oma versio.
Kaikki meni rikki ja hajalle, minä muutin pois ja kun Niina muutti pois, kaikki meni mukana. Ihan kaikki.
Eniten inhoan tunnetta siitä, että en sanonut mitään viimeisellä kerralla kun tavattiin. Siitä on niin kauan.
Aivan liikaa.
Kotipuhelimeenkin vastasi isäpuoli ja uudesta numerosta ei tietoakaan.
Tiesinköhän edes ikinä Niinan sukunimeä?
Ruoka-aika sillä oli tasan kello 4, joka päivä, muuten molempia pelotti.
Se oli usein jopa tuntien yksin istuskelua keinussa, mutta lopulta kuitenkin juostiin metsässä ja pelattiin Arvaa Kukaa.

Niinassa oli jotain rikkoontuvaa, jotenkin läheistä, sellaista helposti lähestyttävää.

Molempien lempiväri oli jossain vaiheessa keltainen, aurinko ja iloisuus ja syksy ja muistan kuinka paljon suutuin, kun joku päiväkodissa kiusasi minua siitä ja lähdettyäni tuntui suurelta ja vanhalta kun olin puolustanut jotain minulle tärkeää.
Painukoot vittuun sinisineen.

Mistä on tutut maanantait tehty?

Ruuhkabusseista, kielioppisääntöjen
poikkeuksista,
aamunavauksista ja unohtuneesta krapulasta.
Säälisauhuista kuluneella bussipysäkillä.
Bussi ei tule.
Kappas, sehän on täynnä!
Ahdettu.
Savua kaikkialla.
Eikä jaksa edes harmittaa.

On keskiviikko mutta tuntuu maanantailta, tiistaina ei tunnu paljoa miltään, harmittaa vain, eikä hymyilytä. Harmaa sora ei rahise kenkien alla. Onnistuin ohittamaan Risteyksen ajattelematta lauantaita, kuuntelin pitkästä aikaa Bright Eyesin I'm Wide Awake, It's Morning -levyä, ja onnistuin kampittamaan jalat altani hämmästyneenä kuulemastani, taas kerran.

Ehdotukseni, kaikki se, poljettiin tylysti maahan ja joku taisi sylkeäkin päälle, mutta yritän leikkiä välinpitämätöntä, vaikka olen tällä hetkellä kaikkea muuta, leikkiminen harmittaa ja mustaa mieleni, menen sitten yksin Naantaliin.

Ismo Alanko - Hetki Hautausmaalla

On vaikeaa  puhua pelissä asustavalle henkilölle kun se ei katso silmiin. Vaikka löisi niin ei.
Kädessä lankaa ja neulaa, mutta ei se uskalla lävistää ihoaan.

Sydäntä kutittaa. Ihan pikkuisen vain.
Ja jos lasken pääni käisvarrelleni ja kuuntelen, kuuluu verisuonistani selvää hihitystä.
Keksin eilen miten korjaan tämän. Aurinko laski ystävällisesti junaradan taakse ja pilvet olivat rikkonaisia. Taisi olla sittenkin vain hyvä ettei Reija jäänyt odottamaan, sain pohtia miettiä asioita ja tiedän että sen on tapahduttava ennen ensilunta.
Pitää vain uskaltaa kertoa se.

The Beatles - Across the Universe

Aamulla mikään muu maailmassa ei olisi saanut minua itkemään paitsi tuo kappale.

Words are flying out like endless rain into a paper cup,
They slither while they pass, they slip away across the universe.
Pools of sorrow waves of joy are drifting through my open mind,
Possessing and caressing me.

Jai Guru De Va Om
Nothing's gonna change my world
Nothing's gonna change my world.

Images of broken light which dance before me like a million eyes,
That call me on and on across the universe,
Thoughts meander like a restless wind
Inside a letter box they
Tumble blindly as they make their way
Across the universe

Jos vähän mutristaa huuliaan, alkaa hymyilyttämään.
Ehkä minun pitäisi aloittaa soitteleminen ihmisille.

Aamun pikkutunneista asti, vaikka nukuin, on ollut sellainen tukahduttava olo, kuin joku yrittäisi tulla suuni kautta ulos ja raapia huulet mukanaan, polttaa posket ja maalata silmät peittoon hapolla.
Se huutaa kuin riivattu, huutaa että lyöpäs tyttö hyvä pääsi tuohon vessan kauniiseen puhtaaseen peiliin niin valun ulos. Valun punaisena mustana sinisenä ja hopeana. Jopa keltaisena jos tahdot!
Iske! Lyö!

"Mikä saatana sua nyt taas vaivaa?"
"Kun mua ei vaivaa mikään."

Lies and love
Lies, love
Bed wetting son of the great heat
It's all over me
It's all under me
The face ain't making what the mouth needs

Wonder more
Want, more
Than we did before
Try the new tease
Well, quiet you
Get over me
The shit is running and it runs deep

I'm way out
Way out

When you mean it on the inside you still can't get to me

Fits around me so tight, nuh oh
Fits around me

I'm way out
Way out

Pääkirjastossa on vieläkin se uutuudenhaju, kuten vaikkapa jossakin puisessa huonekalussa ja sitten huoneessa tuoksuu lakalta ja puulta pari päivää. En ole vieläkään ymmärtänyt miksi kirjasto avattiin vaikka iso osa siitä on vielä remontissa, enkä osaa kulkea niiden hyllyjen välissä ja väistellä tietokonepöytiä ja tuoleja. Menen kaikkia ja kaikkea päin ja jalat ovat mustelmilla, saakohan niiden lattiassa olevien lasi-ikkunoiden päälle astua? Miksi ne ovat siinä? Kaikki se modernisuus ja värit ärsyttävät silmiä, pöydät ovat aina täynnä ja tuolit epämukavia, housut tuntuvat jäävän kankaaseen kiinni jos yrittää kurottaa pöydälle.
Inhoan koko rakennusta.
Mutta en pääse siitä eroon.
Tarvitsen sitä.

Patti Smith - Dancing Barefoot

Herään aamuisin kyljet ja sormet täristen kylmästä, posket hehkuvat kutittavaa lämpöä ja mietin mitä nyt haluan. Mietin mitä minun pitäisi nyt ajatella, nyt kun silmät ovat auki ja jos suljen ne, joudun ne taas avaamaan ja siihen minulla ei ole voimia.
Katulamppuja, tupakkaa, kahvia, harmaata soraa kenkien alla, aamulehden, musiikkilehtiä, mieltä nostattavan biisin jonka avulla jaksaa tulevan päivän, pistoolin, punaisia vaahteranlehtiä,
yksinäisyyttä ja paksun lämpimän peiton? Haluan noita kaikkia kamalasti ja heti, mutta kohta taas en yhtään, ne eivät merkitse mitään, mitä hittoa minä niillä. Mutta aamulla 06:46 kaikki on sekaisin, ehkä pikkuisen paremmin, ainainen pään saippuointi ja huuhtelu, puhtaiden sukkien etsiskely ja mahdollisimman suuren villapaidan ylleen vetäminen.
Se on niin turvallista, kaikkialle hehkuu sellainen turvallinen savu ja mielentila, kun herätyskello on kirottu ja paiskattu lattialle.

Akvarelliliidut ala-asteelta löysivät tiensä luokseni, tai pikemminkin minä niiden, ne tuntuvat tahmaisilta ja tutuilta kädessä ja ihmettelen miksi ruskeasta on vain tynkä jäljellä.

And I say it's all right.
Sun, sun, sun, here it comes.
Sun, sun, sun, here it comes.
Sun, sun, sun, here it comes.
Sun, sun, sun, here it comes.
Little darling I feel that ice is slowly melting,
Little darling it seems like years since it's been clear,
Here comes the sun, here comes the sun,
It's all right, it's all right.

np. The Beatles - Here Comes the Sun

Olen lueskellut pikkuisen Kerouacia, huitaissut matikantehtäviä taskulaskimella ja sisäänajanut uutta muistivihkoa.
One Piecekin tuli ostettua matkalla kotiin, banaaneja muovipussissa ja pakkaus nugetteja.
Olen toivoton, mitäköhän me syödään täällä koko viikko? Lohkoperunoita?

Jenna kolistelee ja narisuttaa vanhaa sänkysohvaa alakerrassa, en tiedä miten suhtautua tai sanoa. Tai mitä tehdä. Olenko liian töykeä vai liian teennäinen vai miten päin olisin. Olen jokseenkin peloissani, jalat jäätyvät hiljakseen, en uskalla edes kuunnella musiikkia, mikä hermostuttaa minua entisestään. Pitäisi lakata kynnet ja järjestellä kaikenlaista ja imuroida sängyn alta ja maksaa mahdolliset kirjastosakot.
Vaikka enhän minä sellaisia myönnä.

Ihan kuin Warholin teokset, Franz Ferdinandista iskeytyy sellaista energiaa ja seksiä ja kiihkeitä sanoja, värejä ja asennetta.